Osuvimmat tulokset: Ihon rakkulat

Vesirokko on herpesviruksiin kuuluvan Varicella zoster -viruksen aiheuttama kuumeinen rokkosairaus. Vesirokkovirus leviää hyvin herkästi pisaratartuntana, kuten aivastuksesta tai rakkuloiden eritteen kautta. Vesirokko sairastetaan yleensä vain kerran elämässä, sillä sairastettu infektio antaa taudille lähes aina elinikäisen vastustuskyvyn. Vesirokkovirus jää muiden herpesvirusten tapaan elimistöön asumaan, ja voi siten myöhemmin aktivoitua aiheuttaen paikallisen ihon tulehdustilan, vyöruusun. Suomessa lähes kaikki lapset sairastavat taudin ennen kouluikää ja vain pieni osa aikuisista on säästynyt vesirokolta. Kansalliseen rokotusohjelmaan vuonna 2017 lisätty vesirokkorokote tullee kuitenkin suureksi osaksi poistamaan taudin väestöstämme. Vesirokon oireet ja tutkiminen Vesirokko tunnetaan sen klassisesta oireesta eli iholle ilmaantuvista punoittavista ja kutisevista paukamista, jotka muuttuvat myöhemmin nestepitoisiksi rakkuloiksi. Vesirokkorakkulat samenevat ja niiden pinta rikkoutuu usein itsestään. Rikkoutuneet rakkulat ovat kosteita ja ne rupeutuvat parin päivän kuluessa. Rakkuloita ilmaantuu tyypillisesti koko kehon alueelle, myös päänahkaan sekä joskus suun limakalvolle. Uusia rakkuloita ilmaantuu yleensä 3-4 vuorokauden ajan. Tämän vuoksi iholla on usein nähtävissä eri kehitysvaiheissa olevia rakkuloita. Vesirokon muita oireita ovat kuume, ruokahaluttomuus ja väsymys sekä joskus yskä. Nämä yleisoireet voivat ilmaantua jo ennen rakkuloiden puhkeamista. Vesirokon tartunnan saamisesta oireiden alkamiseen (itämisaika) menee 10-21 vuorokautta. Mitä pienempänä vesirokon sairastaa, sitä lievempi tauti on yleensä. Lievimmillään vesirokko voi ilmentyä vain muutamana rakkulana. Teini-ikäisillä ja aikuisilla tauti on sen sijaan usein raju ja siihen liittyy useammin muitakin tulehdustiloja. Erityisesti raskaana olevilla vesirokko vaatii aina sairaalahoitoa. Vesirokon uusiutuminen on harvinaista. Vesirokkoviruksen aktivoitumisen seurauksena puhkeava vyöruusu voidaan joskus todeta lapsellakin. Jos lapsella esiintyy toistuvasti vyöruusua, tästä tulee keskustella lääkärin kanssa. Vesirokko voi aiheuttaa jälkitautina eli komplikaationa ihon bakteeritulehduksen, korvatulehduksen, keuhkokuumeen tai harvinaisen keskushermostotulehduksen. Joskus vesirokon jälkeen saattaa ilmetä muutaman päivän kestävä tasapainovaikeus merkkinä vesirokkoon liittyvästä pikkuaivojen tulehduksesta. Juuri sairastetun vesirokon jälkeen ilmaantuva tasapainovaikeus ilman muita oireita on lähtökohtaisesti vaaraton ja paranee yleensä itsestään. Lääkäri toteaa vesirokon oireiden eli tyypillisten rakkuloiden perusteella. Tutkimuksia tarvitaan erittäin harvoin. Tarvittaessa rakkulanesteen vesirokkovirusta voidaan tutkia erillisen näytteen (virusviljely tai antigeeniosoitus) avulla. Mahdolliset keskushermostotulehdusepäilyt tutkitaan aina sairaalaoloissa.

Vyöruusu tarkoittaa vesirokkoviruksen (varicella zoster –virus) aiheuttamaa tulehdusta iholla. Vesirokon sairastamisen jälkeen virus jää elimistöön ”nukkumaan” selkärangan lähellä oleviin hermojuurien tumakkeisiin. Vyöruusussa virus aktivoituu ja kulkeutuu hermoa pitkin iholle. Vyöruusu on nuorilla harvinainen ja sen yleisyys kasvaa iän myötä; vanhuksilla kyse on melko yleisestä vaivasta, joka kuitenkin uusii vain harvoin.Vyöruusun oireet ja toteaminenVyöruusu aiheuttaa oireet aina toispuoleisesti, koska vartalon oikean ja vasemman puolen ihotunnosta huolehtivat erilliset hermot. Tyypillisin paikka on keskivartalo, jossa vyöruusu muodostaa tyypillisesti vyömäisen, vatsa- ja selkäpuolelle ulottuvan vyöhykkeen, joka päättyy tarkasti vartalon keskilinjaan. Vyöruusua voi kuitenkin ilmaantua myös muualle, esimerkiksi kasvoille tai käsiin.  Vyöruusun oireiden kehittyminen noudattaa yleensä tiettyä ja helposti tunnistettavaa kaavaa: aluksi iholle ilmaantuu särkyä, kipua, vihlomista tai kosketusarkuutta. Tämän jälkeen kipukohtaan ilmaantuu muutamassa päivässä punoittavaa ihottumaa, johon kehittyy pieniä kirkkaita rakkuloita. Rakkulat pienenevät ja rupeutuvat pikkuhiljaa, ja ihoalue rauhoittuu yleensä muutamissa viikoissa.Kipu saattaa tuntua iholla vielä jonkin aikaa ihottuman paranemisen jälkeenkin. Joskus harvoin kipu saattaa jäädä alueelle jopa vuosien ajaksi. Vanhuksilla tällainen vyöruusun jälkeinen pitkittynyt hermokipu on yleisempää.Yleensä lääkäri pystyy toteamaan vyöruusun tyypillisten oireiden ja ihottuman perusteella. Jos taudinkuva on epäselvä tai halutaan sulkea muita aiheuttajia pois, voidaan rakkuloista ottaa näyte pumpulitikun avulla.

Märkärupi tarkoittaa bakteerin aiheuttamaa ihon pinnallista tulehdusta. Sen yleisimpiä aiheuttajia ovat stafylokokki- ja streptokokkibakteerit, joita on ihon pinnalla normaalistikin. Märkäruven ne aiheuttavat päästessään ihon sisempiin osiin ihorikkojen kautta. Yleensä märkärupi sijoittuu kasvojen (erityisesti sierainten tai suupielten) alueelle. Se on yleinen lapsilla ja tarttuu erittäin helposti mm. päiväkodeissa ja kouluissa, joskus se voi tarttua myös aikuiseen. Märkäruven oireet ja toteaminen Märkärupi aiheuttaa tulehduksen tavallisimmin sierainten ja suupielten alueelle, leukaan tai laajemmin kasvojen alueelle. Märkärupea voi kuitenkin esiintyä missä päin kehoa tahansa, mm. hiusrajassa, pakaroissa ja käsissä. Märkäruven tyypillinen oire on rupimainen ihomuutos, joka voi erittää nestettä tai märkää. Ennen rupien muodostumista alueelle voi ilmaantua rakkuloita, jotka ehtivät kuitenkin yleensä puhjeta ennen kuin niitä ehditään huomata. Pientä epämukavuuden tunnetta, kipua tai kutinaa voi myös esiintyä. Yleensä ihomuutos on enimmillään noin kahden euron kolikon kokoinen, mutta märkärupi voi myös levitä laajemmaksi. Pienillä lapsilla märkärupi voi levitä ns. satelliittipesäkkeinä eri puolille vartaloa. Paikalliset imusolmukkeet voivat turvota ja aristaa. Laaja-alaisessa märkäruvessa voi esiintyä lisäksi kuumetta. Toistuvan märkäruven syynä on useimmiten sieraimiin jäänyt bakteeri, josta lapsi kaivaa sen sormella toistuvasti esiin. Jos märkärupi uusii kaulan ja hiuspohjan alueilla, on syytä muista päätäin mahdollisuus. Vastasyntyneillä märkärupi voi olla vakava infektio eli tulehdustauti. Yleensä lääkäri voi todeta märkäruven sen tyypillisen taudinkuvan ja ulkonäön perusteella, eikä erityistutkimuksia tarvita. Mikäli aiheuttajasta on epäselvyyttä tai tulehdus uusiutuu herkästi, voivat tarkemmat laboratoriokokeet (kuten bakteeriviljelynäyte tai herpesnäyte) auttaa taudin toteamisessa. Kasvojen alueen herpes-tulehdusta eli yskänrokkoa voi olla vaikea erottaa märkäruvesta. Laajassa infektiossa saattavat muutkin laboratoriokokeet olla tarpeellisia.

Palovamma tarkoittaa ihon tai syvempien kudosten vaurioitumista lämmön, säteilyn tai syövyttävien aineiden vaikutuksesta. Vaurion vakavuuteen vaikuttavat aiheuttajan voimakkuus (esim. lämpötila) sekä altistumisen kesto. Tyypillinen palovamman aiheuttaja on kuuma vesi, mutta myös mm. aurinko voi polttaa ihoa ja aiheuttaa palovamman. Lievät palovammat ovat melko yleisiä, vakavammat taas melko harvinaisia.Palovamman oireet ja tutkimuksetPalovammat on perinteisesti totuttu jakamaan syvyyden ja vakavuuden perusteella kolmeen eri asteeseen. Käytännön kannalta luokittelu pinnallisiin ja syviin palovammoihin on kuitenkin toimiva.Pinnallinen palovamma (1. asteen vammat ja suurin osa 2. asteen vammoista) aiheuttaa ihon kipua ja punoitusta. Ihon tunto on kuitenkin säilynyt, haavapinta on kostea ja se kalpenee painettaessa (ns. kapillaarireaktio). Myös rakkuloita voi esiintyä, mutta ne ilmaantuvat tavallisesti vasta usean tunnin kuluttua vammasta. Pinnallinen palovamma parantuu yleensä itsestään viikon kuluessa, eikä se jätä arpia.Syvä palovamma (syvemmät 2. asteen ja kaikki 3. asteen vammat) vaurioittaa ihon kaikkia kerroksia ja vauriot voivat ulottua myös syvempiin kerroksiin. Tällöin vamma-alueen tunto on alentunut tai kokonaan poissa. Kipua voi kuitenkin esiintyä vamma-alueen reunaosissa. Alueelle voi myös kehittyä nopeasti nesterakkuloita. Lisäksi vaurioitunut iho on usein harmaa tai tumma ja pinnaltaan kuiva. Syvien palovammojen paraneminen kestää kauan ja vaatii aina lääkärin hoitoa, usein myös ihosiirteitä.Palovamman laajuutta arvioidaan vamma-alueen osuutena koko kehon pinta-alasta: kämmen vastaa 1 %, yläraaja ja pää 9 % , alaraaja 18 % ja ylävartalo 36 % ihon kokonaispinta-alasta. Yli 10 % laajuiset palovammat sekä kaikki syvät palovammat vaativat aina erikoishoitoa.Lääkärin tutkimukset ja hoitotoimet riippuvat palovamman laajuudesta ja tilanteen vakavuudesta. Lievemmissä palovammoissa lääkäri arvioi palovamman syvyyttä ja laajuutta mm. ihotuntoa sekä verenkierron tilaa tutkimalla. Jos kyseessä on esim. onnettomuuden aiheuttama laajempi palovamma, keskittyvät lääkärin toimenpiteet elintoimintojen (kuten hengityksen) turvaamiseen.

Auringosta maahan tuleva ultraviolettisäteily (UVA- ja UVB-säteily) saa aikaan ihon ruskettumisen, mutta voi myös vahingoittaa eli polttaa ihon pinnallisia solukerroksia palovamman tyyppisesti. Nämä vauriot ovat suurilta osin korjautuvia, mutta voivat aiheuttaa myös pidempiaikaisia haittoja ja altistaa monien vuosienkin päästä ilmenevälle ihosyövälle. Herkkyys ihon palamiselle ja ruskettumiselle vaihtelee ja riippuu mm. ihon vaaleudesta. Joka kymmenes suomalainen ei saa auringonpolttamaa juuri koskaan, kun taas noin 5 % väestöstä ei rusketu juuri lainkaan ja palaa erittäin herkästi.Auringonpolttaman oireet ja tutkiminenAuringon polttama iho on yksi ihon palovammatyypeistä. Muiden palovammojen tapaan myös se voidaan luokitella pinnalliseksi tai syväksi – vaikkakin auringon aiheuttamat syvät palovammat ovat onneksi harvinaisia.Tyypillinen auringonpolttama aiheuttaa ihon punoitusta ja aristusta , joka alkaa parin tunnin sisällä auringolle altistumisesta. Pahimmillaan oireet ovat noin 12 tunnin kohdalla. Punoitus kestää tavallisesti muutaman päivän ajan, mutta joskus palanut ihoalue voi alkaa myös hilseillä 1-2 viikon kuluessa.Toisen asteen pinnallisessa palovammassa palaminen saa aikaan iholle rakkuloita. Myös turvotus on mahdollista ja vilunväristyksiä tai palaneen ihoalueen kihelmöintiä voi esiintyä. Syvissä palovammoissa vauriot ulottuvat ihokerrosten läpi ja rakkulat ovat syvempiä.Auringon polttama iho on yleensä helppo todeta omatoimisesti. Vakavammassa auringonpolttamassa käynti yleislääkärin tai ihotautilääkärin vastaanotolla saattaa kuitenkin olla tarpeen. Lääkärin tutkimukset riippuvat mm. auringonpolttaman laajuudesta ja vakavuudesta, mutta yleensä riittää ihon tarkastaminen sekä tarvittaessa mm. ihotunnon ja verenkierron tutkiminen.

Enterorokko on enterovirusryhmään kuuluvan viruksen aiheuttama tauti, jonka oirekuva voi olla hyvin monimuotoinen. Enteroviruksia on yli 60 erilaista ja ne tarttuvat sekä hengitystie-eritteiden että ulosteen välityksellä. Aika tartunnasta oireiden alkuun (itämisaika) on muutamasta vuorokaudesta viikkoon. Enterovirusinfektioita sairastavat kaikenikäiset lapset erityisesti loppukesäisin ja alkusyksyisin. Tavallisimmin perheen alle 10-vuotiaat lapset sairastuvat tautiin, jonka jälkeen infektio voi tarttua myös aikuisiin. Enterorokon oireet ja toteaminen Enteroryhmän viruksista coxsackievirukset aiheuttavat tavallisimmin suutulehdusta. Koska tautiin liittyy usein myös käsien ja jalkojen rakkulointi, käytetään taudista nimitystä käsi-suu-jalkatauti (hand, foot and mouth disease). Jos infektio on pelkästään suussa (nimeltään herpangiina), se voi oirekuvaltaan muistuttaa herpesviruksen aiheuttamaa tautia.  Enterovirusinfektiossa todetaan rakkuloita tyypillisesti suun takaosassa, suulaessa ja nielurisojen lähellä. Ikenissä ei yleensä ole muutoksia. Yleisoireina voi esiintyä kuumetta ja päänsärkyä. Suu voi olla kipeä, mutta yleensä juominen ja syöminen onnistuvat jotenkuten. Pari päivää oireiden alusta ilmaantuu usein ihottumaa. Enterovirus voi aiheuttaa myös muita vaivoja, joita voivat olla tavallinen flunssa (nuha, tukkoisuus, lämpöily, yskä, silmän sidekalvotulehdus) tai aivokalvotulehdus (korkea kuume, kova päänsärky ja niskajäykkyys ilman suu- tai iho-oireita).  Enterovirusinfektion voi todeta verrattain hyväkuntoisella lapsella oireiden ja lääkärin tutkimuksessa todettavien löydösten perusteella. Sairaalassa ja sairaiden lasten kohdalla taudinaiheuttajavirus voidaan todentaa joko suun limakalvolta, nielusta tai ulosteesta otettavasta näytteestä. Enteroviruksen aiheuttaman vaarattoman ja itsestään paranevan aivokalvotulehduksen toteamiseksi ja bakteerin aiheuttaman tulehduksen poissulkemiseksi tarvitaan yleensä sairaalassa tehtäviä tutkimuksia, kuten alaselästä ohuella neulalla otettava aivoselkäydinnestenäyte (lannepisto).